#10 INNOSTUMISEN PITOVOIMA

Me ollaan varsin usein ystäväni ja kollegani Karin kanssa keskustellessa puhuttu siitä, että kun tehdään jotain asiakkaan rahoilla, niin sillä tulisi olla jonkinlainen pysyvä vaikutus ja mieluiten positiivinen sellainen. No niin varmaan kaikki näin ajattelevat – toivottavasti. Nyt viittaan erityisesti niihin tilanteisiin kun joukolla innostutaan ja saadaan ideoita. Kuitenkin arjen koittaessa nuo asiat, joista työpajassa tai retriitissä innostuttiin, valitettavan usein ja  nopeasti vaipuvat unholaan, eivätkä muodostu positiiviseksi rutiiniksi. Innostuminen on jo itsessään todella merkittävä asia, mutta kyllähän innostumisen aikaansaamien voimavarojen käyttöön valjastaminen olisi mielestäni aika pirun tärkeää.

Innostamisessa ja innostumisessa ei siis todellakaan ole mitään vikaa, vaan päinvastoin. Me ihmiset innostutaan eri tavoin erilaisista asioista ja erilaisin metodein – se on hienoa ja elämää rikastavaa. Harmillista vaan on, että sitä intoa ei sitten välttämättä saada vietyä käytäntöön tai arkeen. Se taasen on mielestäni niin henkinen, kuin taloudellinen “harmi”, koska onhan innostunut ihminen tehokas ja tuottava, ihan mistä vinkkelistä katsottuna vaan. Juuri siksi sitä innostumista olisi syytä ruokkia, koska se on positiivinen voimavara.

Eija Hinkkala kirjoittaa: “Innostuessamme keskitymme täysillä siihen, mikä juuri sillä hetkellä on tärkeää. Kun haaste ja osaamisemme kohtaavat toisensa sopivassa suhteessa, hupsahdamme huomaamattamme flow-tilaan. Uppoudumme tekemiseen, niin että unohdamme syödä, juoda, käydä pissalla. Unohdamme jopa itsemme, muusta puhumattakaan. Homma hoituu kevyesti, kuin leikkien. Olo on onnellinen.”.

Mistä sitten johtuu se, että me herkästi “unohdetaan” innostavat asiat? Miksi me “luovutetaan” tai löydetään mieluummin jotain uutta kivaa? Miksi ei aktivoida opittua, oivallettua tai olemassa olevaa? Miten innostumista saisi pidettyä yllä niin, että siitä tulee osa päivittäistä toimintaa? Miten me saataisiin aikaan se innostumisen pitovoima?

Meillä itsekullakin hyvätkin tavoitteet vaan hiipuvat erilaisten syiden takia. Johtuuko se juuri tuosta aiemmin mainitusta ihmisten erilaisuudesta? Vai ollaanko me lähes aina ja poikkeuksetta liian kiireisiä viemään uusia hyviäkin asioita käytäntöön? Voiko sitä jopa kutsua itsekkyydeksi tai/vai laiskuudeksi, kun emme saa uutta käytäntöön? Vai johtuuko “saamattomuus” ympärillä olevista asioista – ympäristöstä tai johtamisesta? Syitä on varmaan jälleen niin paljon kuin meitä on, mutta palataan takaisin “miten me saataisiin aikaan innostumisen pitovoima?”.