MIETTEITÄ
#8 IHMINEN ON LAISKA…!?
Kova on otsikko ja aika tiukka väittämä. Mikä on laiskuutta? Voiko “laiskuus” olla itsestään ja ympäristöstään välittämistä? Milloin on hyvä olla laiska ja milloin ei? Tarkoittaako laiskuus totaalista pysähtymistä ja tekemättömyyttä? Vai onko se tila joka antaa mahdollisuuden jonkin asian suuremmoiselle oivaltamiselle? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole (ainakaan) oikeita tai vääriä vastauksia. Vastauksia ja näkökantoja varmaan kuinka paljon, joissa sopivuuden määrittänee tilanne.
Ajatus kirjoittaa laiskuudesta lähti liikkeelle siitä omakohtaisesta pohdinnasta, että olenko laiska, kun en meinaa saada kirjoitettua näitä blogeja. Näin on käynyt, vaikka olen antanut itselleni tavoitteen kirjoittaa näitä juttuja kaksi kertaa kuussa. Ja vaikka olen iskenyt itselleni kalenteriin joka arkipäivälle lukuhetken, niin lipsun siitäkin aika ajoin. Mites nyt sitten, kun aloitin pätkäpaaston – lipsunko siitäkin? Olenko laiska jos lipsun? Ja toisaalta onko mitään väliä jos lipsun tai olen “laiska”?
Itselle tämmöisenä tunnollisena työhevosena, tämän kaltaiset asiat jäävät kaivelemaan. Kun on luonteeltaan sellainen, että kun suunnittelee – tai tässä tapauksessa “sopii itsensä kanssa”, että nämä hommat hoidetaan – ja sitten kun asiat eivät suunnitellusti hoidu, niin alkaa kova itsetutkinta ja jopa itsensä hutkinta. Miksi? Tai oikeastaan mitä sitten?
Me elämme suorittamisen maailmassa. Kykenevyys ja pystyvyys ovat termejä, jotka ovat kuin “voimaeläimiä” tai voimakkuuden mantroja, joita toistetaan sekä noudatetaan usein hyvin orjallisesti. Erilaisten asioiden yhtäaikainen suorittaminen, kontrollointi, vireystila tai koko ajan valppaana oleminen on mahdotonta. Hanna Markuksela kirjoittaa kirjassaan “Suorituskyvyn salaisuus” (ISBN 978-952-04-2673-6) vireystilasta seuraavaa: ”Kukaan meistä ei ole aina täydellisessä kontrollissa. Elämä on arvaamatonta ja hallitsematonta, joten välillä vireystilan säätely pettää.”. Tämän asian hyväksyminen ja tiedostaminen on tärkeää. Siksi on lupa olla välillä laiska. Yksi Hannan järeä vinkki onkin pitää pyjamapäivä. Kuulostaa hauskalta ja kokeilemisen arvoiselta.
Jos palataan hetkeksi vielä noihin edellä mainittuihin omakohtaisiin riittämättömyyden tunteisiin ja termiin laiskuus niiden kautta. Vaikka nuo mainitut hommat (kirjoittaminen ja lukeminen) eivät edes ole kategoriassa “tää on tylsää”. Niin luulenpa, että laiskuuden muoto on tässä tapauksessa jonkinlainen “määriteltyjen rutiinien” välttely ja niistä luistaminen. Se on meille ihmisille tyypillistä ja usein hyvin helppoa. Eikä siinä ole mitään pahaa, etenkään kun kyseessä on tämmöiset omat jutut. Keneltä tässä mikään on pois mistään? Itseltä korkeintaan. Niin ja toisaalta mitä sitten?
Itseäni tuossa vaivaa ennemminkin tunnollisuus, kuin tunne riittämättömyydestä. Viime vuonna keväällä, kun uupumus iski, niin voisin sanoa sen olleen parasta mitä itselle tapahtui. Kyllä. Kaikesta huolimatta niin se on lopulta. Ymmärsin, että mikään muu ei ole niin tärkeää kuin kuunnella itseään ja reagoida kropan sekä mielen antamiin merkkeihin ja erilaisiin hätähuutoihin. Silloin parasta ensihoitoa – ja oman näkemykseni mukaan parasta jatkohoitoa on pysähtyä kuuntelemaan itseään. Omalla kohdallani kun kyseessä oli puhtaasti uupumus eli täysi kyvyttömyys tehdä mitään, niin pysähtyminen oli tärkeää ja sen hyväksyminen etten ole työkykyinen. Oleellista oli myöskin ymmärtää se, että on turha puskea eteenpäin kun ei jaksa. Se on tietty tunnolliselle tyypille vaikeaa, mutta myöskin lähtölaukaus ja ensimmäinen vaihe palata tolpilleen.
Tuolloin tajusin, että on lupa olla laiska. Tuolloin tajusin, että on lupa olla laiska myös sitten kun olen tolpillani. Olen onnekas, että kyseessä oli vain uupumus, johon ei liittynyt minkäänlaista masennusta. Ahdistusta kylläkin, joka oli yksi seikka joka lopulta katkaisi kamelin selän. Kuitenkin se, kuinka nopeasti tuo ahdistus katosi, kun annoin itselleni luvan olla laiska ja heikko – oli hämmästyttävää ja hämmentävän nopea “prosessi”.
Itselle laiskuus on nykyisin itsensä kuuntelemista, vaikka välillä itsesyytökset ja pohdinnat “olenkohan laiska” pirskahtelevat näkökenttään. Se, että en saa (aina) jotain tehtyä ei ole laiskuutta, vaan ymmärtämistä tyhjän tilan merkityksestä. Japanilaisessa ajattelussa on kiinnostavaa monista yksityiskohtaisista asioista huolimatta, myös kokonaisvaltainen ajattelu. Igikai on termi joka tarkoittaa jotakuinkin “elämän tarkoitusta”. Igikain kautta tarkastelet asioita joihin sinun todella kannattaa keskittyä, niin oman itsesi kautta, kuin myös muiden ihmisten tarpeiden kautta. Tätä kautta ajattelemalla huomioit niin itsesi henkisesti, osaamisesi ja toimentulosi kautta, samalla auttaen muita. Onkin hyvä kysyä aika ajoin – ja ainakin silloin kuin uuvuttaa – nämä neljä Ikigain pääkysymystä,
Mitä rakastan? Missä olen hyvä? Mitä maailma tarvitsee? Mistä minulle voidaan maksaa?
Hellikäämme itseämme. Ollaan laiskoja kun siihen on tarve.
Voit myös kuunnella tekstin täällä.
PS. Joonas Harimaa on kiteyttänyt ja koonnut Ikigai-kirjan kirjoittajien säännöt omassa blogissaan. Kirjoituksesta löytyy myös Ikigain ajatusmalli graafisesti esitettynä. Se on kiva 🙂

#21 MITÄ ROHKEUS SAA AIKAAN?
Mitä rohkeus saa aikaan?
Kuvan oikeanpuoleinen nainen on kohta 90-vuotias äitini. Kävimme Berliinissä tapaamassa hänen ystäväänsä, jonka äiti on tavannut parikymppisenä ollessaan Lontoossa aupairina.

#20 LAPSET PULKKAMÄESSÄ. INTOA. INTOA. INTOA!
Lapset pulkkamäessä! Ensilumen tultua lapset ottivat heti kiinni mahdollisuudesta laskea mäkeä, leikkiä ja iloita, vaikka lunta oli maassa muutama sentti. Aivan ihailtavaa hetkeen tarttumista, joka sai myöskin hymyn suupieleen.

#19 TOIVOT JA SÄ LÄHDET, LÄHDET UUTEEN.
”Toivot, toivot ja sä lähdet, lähdet uuteen, uuteen” laulaa Pariisin Kevät. Niin, mutta toivotko vain ja et tee mitään?
Luin tuossa GramexPress-lehdestä Sanna Klementin ja Mikko Siltasen haastattelun, jossa Klementti toteaa ”mehän ollaankin niitä tekijäihmisiä”.

#18 ELÄMÄ ON ELETTÄVÄ. TEE SE MIELUISASTI.
Pitkä viikonloppu lasten kanssa on kääntynyt takaisin arkeen. Tunne lasten lähdön jälkeen on jälleen kerran ontto, riittämätön, haparoiva ja tyly.
Syynä mainittuihin tunteisiin ei ole väsyminen ja yhdessä touhuaminen, vaan etävanhemman valtava kaipaus lapsiin. ”Onneksi” voi kompata sanontaa ”lapset ovat vain lainassa” – se lohduttaa hieman.