Marjo Rantanen kirjoittaa kirjassaan “Tunnelmajohtaja” (Rantanen, 2018, 290) yhteispelin vesittymisestä ja sujumattomuudesta seuraavasti,

Hyväkin yhteispeli joutuu koetukselle, jos joku kokee:

• ettei häntä arvosteta
• epävarmuutta (tai jopa turvattomuutta) tulevasta
• tunnetta, ettei pysty vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu
• ettei kuulu joukkoon
• epäreiluuden tunnetta

Mikä sitten on motiivi tulla kuulluksi? Ovatko vaikkapa rasistiset kirjoitukset hätähuuto jostain? Vai onko kyseessä ryhmään kuulumisen tarve? Voiko eläimen kiduttaminen ja tappaminen ollakin teko, jossa tekijällä on pelko tulla aliarvostetuksi? Vai onko se ollut tarve tulla arvostetuksi? Nämä ovat seikkoja joita me emme tiedä, vain tekijä tietää oman motiivinsa. Myös se kertooko tekijä lopulta tai koskaan tekojensa taustat, riippuu hänestä itsestään.

Viime vuosien maailman mullistusten myötä elämme todella monella tavalla vaativia aikoja. Se vaatii kaikilta venymistä, ymmärtämystä ja yhteenhiileen puhaltamista. Yhteiskunnan kannalta olisi tärkeä pyrkiä rakentamaan yhteiskuntaa ja siihen ei mielestäni liity toisten tekojen kivittäminen, vaikka toisen ihmisen teot olisivatkin omien arvojen vastaisia ja niitä on sitä kautta helppo kritisoida. Kärkäs kritiikki ei yleensä rakenna, vaan rakentaa yhä syvempiä poteroita. Se ei lie yhteiskunnan ja siinä elävien kannalta hyvä asia.

Olisiko siis hyvä tulla “puolitiehen vastaan?”, kuten Rantanen kirjassaan ehdottaa (Rantanen, 2018, 236). Voisiko se olla tapa tehdä parempaa yhteiskuntaa, työelämää – yhteispeliä?  Vastakkainasettelu aiheuttaa usein aliarvostusta ja väheksyntää. Voisiko erilaisuuden nähdä voimavarana, joka auttaakin kehittymään? Ja heti kun joku hyvä asia saadaan liikkeelle, niin sitä ruvetaan määrätietoisesti kehittämään. Kehitys voi olla jonkin työyhteisön sisäistä, tai se voi olla meitä kaikkia koskevaa yhteiskunnallista rakentamista.

Asia meinaa ruveta rönsyilemään jo omassakin päässä, joten lie aika kiteyttää edes jotenkin. On hirvittävän helppoa ruveta tuomitsemaan toisia ja nähdä muuta kuin oma näkökulma. Se on pirun hankalaa silloin kun kyseessä on omien arvojen vastainen toiminta. 

On asioita joita ei voi hyväksyä – ja ei tarvitsekaan, mutta jos nämä tuomittavat teot eivät suoraan liity esimerkiksi päätösten tekoon (koskee se sitten omaa työtä tai työyhteisöä), niin olisiko silloin hyvä keskittyä niiden hyvien päätösten tekoon? Niin ja tulla vaikka siihen puolitiehen. 

Elämme haasteellisia aikoja – voisiko sanoa jopa pirullisia. Pirulliset ongelmat painavat niskaan, mutta niiden hahmottaminen systeemisesti ja puhaltaen yhteen hiileen, voikin auttaa ratkaisemaan noita isoja pirullisia ongelmia. Tämä tarvitsee lisäksi tahtoa kunnioittaa toisiamme erilaisista näkemyksistämme riippumatta.

Voisimmeko tulla puolitiehen?

Voit myös kuunnella tekstin täältä.