Lapset pulkkamäessä! Ensilumen tultua lapset ottivat heti kiinni mahdollisuudesta laskea mäkeä, leikkiä ja iloita, vaikka lunta oli maassa muutama sentti. Aivan ihailtavaa hetkeen tarttumista, joka sai myöskin hymyn suupieleen.
”Toivot, toivot ja sä lähdet, lähdet uuteen, uuteen” laulaa Pariisin Kevät. Niin, mutta toivotko vain ja et tee mitään?
Luin tuossa GramexPress-lehdestä Sanna Klementin ja Mikko Siltasen haastattelun, jossa Klementti toteaa ”mehän ollaankin niitä tekijäihmisiä”.
Pitkä viikonloppu lasten kanssa on kääntynyt takaisin arkeen. Tunne lasten lähdön jälkeen on jälleen kerran ontto, riittämätön, haparoiva ja tyly.
Syynä mainittuihin tunteisiin ei ole väsyminen ja yhdessä touhuaminen, vaan etävanhemman valtava kaipaus lapsiin. ”Onneksi” voi kompata sanontaa ”lapset ovat vain lainassa” – se lohduttaa hieman.
Niinpä. Kysymys on nykyisin harmittavan yleinen näkemys. Onneksi ei aina ja ei aina tartte ostaa uutta.
Juttelin tuossa tuttuni kanssa nuorista ja heidän käyttäytymisestään. Siellä kun on olemassa sellaista kierrätysajattelua, eikä kaiken pidä olla uusinta uutta. On myös sitä, että ostetaan laadukaampaa ja se käytetään aivan loppuun asti. Me likes! Sittenhän on olemassa vehkeitä…
1+1=2
2-1=1
1×1=1
1:1=1
Laskeminen on helppoa ja asioiden laittaminen numeroina exceliin myös. Mitä isommista numeroista on kyse, niin sitä hienommalta tai pahemmalta näyttää. Isojen lukujen perusteella on helppoa ja hyvä perustella myös isoja päätöksiä…mutta, onko se laadullista?
Jos erilaisten päällekkäisten töiden ja tehtävien määrä sekä kerroksellisuus olisi tehon määrite, niin aika moni meistä niillä mittareilla on todella tehokas. Kolahtaako omalle kohdalle? Mikäli kohtuuton työmäärä ja työn käsikynkässä kulkeva aikapaine taas olisi ilmaistava jollakin sanalla, niin se olisi varmaan stressi.
Työperäiset psykososiaaliset riskit, joihin stressikin kuuluu, vaikuttavat merkittävästi organisaatioiden tuloksellisuuteen.
