Digitalisaatio ei ole pelkästään yhteisen fyysisen paikallaolemisen ongelma tai haaste. Vaikka erilaiset laitteet luovat meille vaikka minkälaisia virikkeitä koko ajan, niin myös etätyö on tuonut mukanaan omia “murheitaan”, joilla on vaikutusta meidän eristäytymisellemme. Se taas haastaa meidän luontaista tarvetta kuulua johonkin ja olla osa ryhmää. Onkin paradoksaalista, että ajassa jossa meillä on käytössämme valtava määrä erilaisia kommunikaatiota mahdollistavia laitteita, niin silti eristäydymme. Onko sittenkin kyseenalaistettava väittämä, että me olemme sosiaalisia olentoja, jotka saavat merkitystä elämälleen olemalla kommunikaatiossa muiden kanssa?

On selvää, että kaikki eivät ole ulospäin suuntautuneita ekstroverttejä. Niin ei tarvitse olla tai tule odottaakaan. Silti myös vetäytyvimmillä introverteillä on yhtälailla tarve kuulua johonkin ryhmään ja tulla kuulluksi – luoda merkityksiä. On myös oletettavaa, että ihmiset jotka kohtaavat yksinäisyyttä, tuskin sitä oikeasti haluavat. Heillä on yhtälailla tarve olla merkityksellisiä ja tärkeitä, sekä sitä kautta onnellisia. Se on meidän perustarpeemme.

Aihetta voidaan tarkastella positiivisen psykologian teorian PERMA-mallin kautta. Tämän Martin Seligmanin ajattelun lähtökohta on auttaa ja saada ihminen kukoistamaan. Silloin hän voi hyvin ja on onnellinen. Loogista, eikö vaan?

Tottakai me ajatelemme välillä itseämme, koska se on luontaista. Saatamme pohtia omaa tilannettamme tai erilaisten tilanteiden mukanaan tuomia mahdollisuuksia ja haasteita. Me pohdimme hyötyjä, niin omalta kannaltamme, kuin kokonaisuuksien (työkavereiden, organisaation tai tilanteen) kannalta. 

Voisiko siksi asioita ajatella me-näkökulmasta? Mitä se hyödyttää? Mitä merkitystä sillä on? Kun asiaa ajatellaan siten, että me haluamme olla hyödyllisiä omien vahvuuksiemme tai heikkouksiemme kautta, niin eikö tämä ole tärkeää niin yksilölle, kuin yhteisölle missä toimimme? Voimmeko näin olla osa jotain itseämme ja saavutuksiamme suurempaa?

Voisiko me-näkökulma luoda merkitystä yhteisössä missä olemme? Miten me-näkökulma herättäisi henkilön joka havannoi yksinäisen ihmisen, pyytämään tätä mukaan toimintaan? Auttaisiko me-näkökulma täten yksinäistä ihmistä? Mahdollistaisiko me-näkökulma muuttamaan ja uudistamaan asioita? Muuttamaan myös itseä ja minä-näkökulmaa?

Jokaisen tulisi tehdä jotain itselle tärkeää joka päivä itselle merkittävien ihmisten kanssa. Oletettavaa on, että työyhteisössä jokainen ympärillä oleva ihminen ei ole niitä kaikkein tärkeimpiä, silti on oletettavaa, että työ on tärkeää. Olisiko tästä näkökulmasta silti hyvä tehdä tärkeitä me-näkökulman tekoja, joilla on vaikutuksia ympäristöön. Tämä luultavasti vaikuttaa myös omaan jaksamiseen ja kehittää minä-näkökulmaa rakentavasti.

Jos taas työ ei ole merkittävää, niin silloin on varmaan hyvä pysähtyä tutkimaan omia tunteita ja pyrkiä hahmottamaan mistä ne johtuvat. Tällöin voi olla hyvä miettiä, että mistä oma suhde työhön johtuu ja tehdä sen suhteen päätöksiä.

Sosiaalista tärkeysjärjestystä onkin hyvä katsoa ainakin kahdesta näkökulmasta: 1) omasta (sisäinen keskustelu) ja 2) läheisten kanssa yhteinen dialogi. Tätä kautta on mahdollista katsoa asioita myös laajemmin, vaikka organisaation tai yhteiskunnallisen näkökulman kautta.

Kun pohdit sosiaalista tärkeysjärjestystäsi, niin voit kysyä itseltäsi seuraavat kysymykset: Annatko itsellesi riittävästi aikaa keskustelulle? Mahdollistaako työpaikkasi aikaa keskustelulle tai antaa luvan mahdollisuuden sosiaaliselle “haahuilulle”? Millaisen sosiaalisen tärkeysjärjestyksen Sinä valitset?

Voit myös kuunnella tekstin täältä