MIETTEITÄ
#12 VOIMMEKO TULLA PUOLITIEHEN?
Sivistyneessä yhteiskunnassa turvallisuus ja huolenpito kuuluu kaikkien oikeuksiin. Tämä koskee, niin henkistä, kuin fyysistä turvallisuutta. Mikäli joku ihminen on “heikommassa” asemassa, niin huolenpito on niiden vastuulla jotka ovat “paremmassa” asemassa. Onko siis joku arvokkaampi kuin toinen?
Tämä on vaivannut minua jo tovin ja taustalla ovat monenlaiset uutiset joita olemme nähneet, kuulleet ja lukeneet viime aikoina. Koska kyseessä on ihmisten väliset suhteet, asenteet ja arvot, niin tämä on mielenkiintoinen asia.
Jokaisen ihmisen perustarve on tulla kuulluksi ja se ilmenee monin eri tavoin, kunkin persoonan ja luonteen mukaan. Kirsi Piha kirjoittaa selkeästi kuulluksi tulemisen tarpeistamme kirjassaan ”Millään ei ole mitään merkitystä – paitsi jos on” (Piha, 2022, 74) ja viittaa työelämätutkijoiden Isaac ja Ora Prilleltenskyn näkemykseen ihmisen kahdesta alkukantaisesta perustarpeesta ja kahdesta alkukantaisesta pelosta, jotka ovat:
- tarve tulla arvostetuksi
- tarve tuoda arvoa
- pelko tulla aliarvostetuksi
- pelko avuttomuudesta
Mielenkiintoista on se seikka, että arvostetuksi tulemisen tarpeeseen liittyy pelon motiiveja: eloonjääminen (huolenpito, kiintymys), sosiaalinen (kuuluminen ryhmään) ja eksistentiaalinen (arvokkuus ja oikeudenmukaisuus), jonka Piha kirjassaan myöskin mainitsee.
Pysähdytään vielä hetkeksi pohtimaan tuota pelkoa jäädä tai tulla aliarvostetuksi. Se on kivuliasta. Eikös vaan? Erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan (Eisenberg, Jarcho, Liberman & Naliboff, 2006) meidän aivomme reagoivat niin fyysiseen, kuin henkiseen kipuun samalla tavalla. Tutkimuksessa koehenkilöt laitettiin pelaamaan videopeliä, jossa heille kerrottiin vastustajien olevan kaksi muuta henkilöä. Tosiasiassa pelaaja pelasi tietokoneohjelmaa vastaan. Alun jälkeen tietokoneohjelmoidut pelaajat rupesivat pelaamaan keskenään ja koehenkilö jätettiin pelistä ulos. Koehenkilöt kokivat tämän sosiaalisen hylkäämisen samalla tavalla, kuin fyysisen väkivallan. Vaikka kokeen jälkeen heille kerrottiin, että testissä nämä toiset pelaajat olivat tietokoneohjattuja, niin se jätti useille pitkäaikaiset kielteiset tunteet.
Marjo Rantanen kirjoittaa kirjassaan “Tunnelmajohtaja” (Rantanen, 2018, 290) yhteispelin vesittymisestä ja sujumattomuudesta seuraavasti,
Hyväkin yhteispeli joutuu koetukselle, jos joku kokee:
- ettei häntä arvosteta
- epävarmuutta (tai jopa turvattomuutta) tulevasta
- tunnetta, ettei pysty vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu
- ettei kuulu joukkoon
- epäreiluuden tunnetta
Mikä sitten on motiivi tulla kuulluksi? Ovatko vaikkapa rasistiset kirjoitukset hätähuuto jostain? Vai onko kyseessä ryhmään kuulumisen tarve? Voiko eläimen kiduttaminen ja tappaminen ollakin teko, jossa tekijällä on pelko tulla aliarvostetuksi? Vai onko se ollut tarve tulla arvostetuksi? Nämä ovat seikkoja joita me emme tiedä, vain tekijä tietää oman motiivinsa. Myös se kertooko tekijä lopulta tai koskaan tekojensa taustat, riippuu hänestä itsestään.
Viime vuosien maailman mullistusten myötä elämme todella monella tavalla vaativia aikoja. Se vaatii kaikilta venymistä, ymmärtämystä ja yhteenhiileen puhaltamista. Yhteiskunnan kannalta olisi tärkeä pyrkiä rakentamaan yhteiskuntaa ja siihen ei mielestäni liity toisten tekojen kivittäminen, vaikka toisen ihmisen teot olisivatkin omien arvojen vastaisia ja niitä on sitä kautta helppo kritisoida. Kärkäs kritiikki ei yleensä rakenna, vaan rakentaa yhä syvempiä poteroita. Se ei lie yhteiskunnan ja siinä elävien kannalta hyvä asia.
Olisiko siis hyvä tulla “puolitiehen vastaan?”, kuten Rantanen kirjassaan ehdottaa (Rantanen, 2018, 236). Voisiko se olla tapa tehdä parempaa yhteiskuntaa, työelämää – yhteispeliä? Vastakkainasettelu aiheuttaa usein aliarvostusta ja väheksyntää. Voisiko erilaisuuden nähdä voimavarana, joka auttaakin kehittymään? Ja heti kun joku hyvä asia saadaan liikkeelle, niin sitä ruvetaan määrätietoisesti kehittämään. Kehitys voi olla jonkin työyhteisön sisäistä, tai se voi olla meitä kaikkia koskevaa yhteiskunnallista rakentamista.
Asia meinaa ruveta rönsyilemään jo omassakin päässä, joten lie aika kiteyttää edes jotenkin. On hirvittävän helppoa ruveta tuomitsemaan toisia ja nähdä muuta kuin oma näkökulma. Se on pirun hankalaa silloin kun kyseessä on omien arvojen vastainen toiminta.
On asioita joita ei voi hyväksyä – ja ei tarvitsekaan, mutta jos nämä tuomittavat teot eivät suoraan liity esimerkiksi päätösten tekoon (koskee se sitten omaa työtä tai työyhteisöä), niin olisiko silloin hyvä keskittyä niiden hyvien päätösten tekoon? Niin ja tulla vaikka siihen puolitiehen.
Elämme haasteellisia aikoja – voisiko sanoa jopa pirullisia. Pirulliset ongelmat painavat niskaan, mutta niiden hahmottaminen systeemisesti ja puhaltaen yhteen hiileen, voikin auttaa ratkaisemaan noita isoja pirullisia ongelmia. Tämä tarvitsee lisäksi tahtoa kunnioittaa toisiamme erilaisista näkemyksistämme riippumatta.
Voisimmeko tulla puolitiehen?
Voit myös kuunnella tekstin täältä.

#21 MITÄ ROHKEUS SAA AIKAAN?
Mitä rohkeus saa aikaan?
Kuvan oikeanpuoleinen nainen on kohta 90-vuotias äitini. Kävimme Berliinissä tapaamassa hänen ystäväänsä, jonka äiti on tavannut parikymppisenä ollessaan Lontoossa aupairina.

#20 LAPSET PULKKAMÄESSÄ. INTOA. INTOA. INTOA!
Lapset pulkkamäessä! Ensilumen tultua lapset ottivat heti kiinni mahdollisuudesta laskea mäkeä, leikkiä ja iloita, vaikka lunta oli maassa muutama sentti. Aivan ihailtavaa hetkeen tarttumista, joka sai myöskin hymyn suupieleen.

#19 TOIVOT JA SÄ LÄHDET, LÄHDET UUTEEN.
”Toivot, toivot ja sä lähdet, lähdet uuteen, uuteen” laulaa Pariisin Kevät. Niin, mutta toivotko vain ja et tee mitään?
Luin tuossa GramexPress-lehdestä Sanna Klementin ja Mikko Siltasen haastattelun, jossa Klementti toteaa ”mehän ollaankin niitä tekijäihmisiä”.

#18 ELÄMÄ ON ELETTÄVÄ. TEE SE MIELUISASTI.
Pitkä viikonloppu lasten kanssa on kääntynyt takaisin arkeen. Tunne lasten lähdön jälkeen on jälleen kerran ontto, riittämätön, haparoiva ja tyly.
Syynä mainittuihin tunteisiin ei ole väsyminen ja yhdessä touhuaminen, vaan etävanhemman valtava kaipaus lapsiin. ”Onneksi” voi kompata sanontaa ”lapset ovat vain lainassa” – se lohduttaa hieman.